Koiran käytösongelmien ratkaisuun on olemassa monia oikoteitä. Haukuntaan on sitruunapantaa, vetämiseen vedonestovaljasta, vähän kaikkeen sähköpantaa. Näillä ongelma saadaan monesti kuriin heti, vaikka itse syy ongelmaan ei katoaisikaan ja ilman välinettä koira palaisi takaisin vanhaan käytökseen (älkää käsittäkö väärin, en suoraan tuomitse ketään tälläisten välineiden käyttäjää, jokaista työkalua voi käyttää oikein). Kiintymiseen, tai leimaantumiseen, sen sijaan ei ole myytävissä poppaskonstia. Prosessia ei voi nopeuttaa, pikemminkin sen kiirehtiminen saa kohteen vain enemmän varuilleen. Tyrkytetty rakkaus ei toimi. Kiintyminen vaatii hirveästi aikaa, positiivisia kokemuksia ja yhdessä selvittyjä vaikeita tilanteita.
Sekä ihminen että koira muuttuvat nuoruuden jälkeen sulkeutuneemmiksi, jotkut enemmän, toiset vähemmän. Uusia ystäviä on hankalempi saada kuin hölmössä vaavivaiheessa, ja toisaalta vieraiden seura ei yksinkertaisesti kiinnosta enää. Ennen minua Bono oli ollut kotihoidossa venäläisellä naisella, joka selvästi välitti koirasta suuresti ja piti minuun asiallisesti yhteyttä vähän aikaa Facebookissa koiran haun jälkeen - pahasta kielimuurista huolimatta. En osaa sanoa kauanko Bono oli hänellä ollut, ainakin vuoden. Bono on taustaltaan katukoira, mutta sillä oli jo koti ennen minua. Se vain itse ei tiennyt sen olevan vain väliaikainen. Kukaan ei kysynyt itse koiralta missä se olisi halunnut asua, jos olisi kysytty se olisi aivan varmasti halunnut jäädä tuon naisen luo. Mutta koiralla ei ole valinnanvaraa ja äänestysoikeutta näissä asioissa, joten se tuotiin Venäjän rajalle, josta minä kaappasin sen kuin mikäkin kidnappaaja. Dognappaaja.
Minulla ei ollut mitään vaaleanpunaisia kuvitelmia koiran olevan minulle kiitollinen koska olisin "pelastanut" sen. Oikeastihan joku muu oli sen kadulta noukkinut, tarhalla sitä ruokkinut, sitten ottanut omaan kotiinsa ja etsinyt sille lopullista kotia. Minä vain tilasin sen netistä kuin takin H&M:n katalogista.
Kaappauksen jälkeen saatoin vain odottaa tukholmasyndrooman alkavan vaikuttaa. Koiralla ei ollut mitään syytä pitää minusta. Bono pelkää autolla matkustamista ja hakureissua ennen se oli kuulemma ollut autossa peräti kolme kertaa yhteensä. Ensikosketus minuun olikin yli kuuden tunnin automatka (ja sitä ennen koira oli tuotu rajalle, joten yhteensä matkustusta oli ollut vielä enemmän). Äärimmäisen stressaava tilanne vieraiden ihmisten kanssa pienessä lukitussa tilassa. Matka meni kuitenkin hyvin, mutta vaikka ribalia tai oksennusta ei lentänyt en lukisi sitä positiiviseksi kokemukseksi. Viimein kotona koira oli niin rättiväsynyt, ettei se kiinnittänyt kissoihini mitään huomiota ja näyttäessäni sille sänkyä (kyllä, eläimeni nukkuvat sängyllä, apua) se sammui sinne heti.
Seuraavien päivien, viikkojen, kuukausien ajan en erityisemmin yrittänyt väkisin tehdä koiraan tuttavuutta. Lenkeillä se meni omia menojaan ottamatta kontaktia. Jos se teki jotain typerää tietenkin korjasin sitä ja joka päivä opetin sille jotain, mutta en mennyt väkisin silittelemään sitä enkä leperrellyt tyhjää. Etenin koiran omilla ehdoilla, se tulisi minun luo kun olisi valmis siihen ja kun tajuaisi, ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan ollut (reilukerho). Vaikkei se tehnyt mitään teatraalista surutyötä oli sillä varmasti ikävä entistä kotiaan.
Ensimmäisinä kuukausina Bonoa ei juuri voinut jättää asuntoon yksin muuta kuin pikaisiksi roskanvientireissuiksi, jos edes niiden ajaksi. Paniikkinen haukku alkoi monesti heti oven sulkeuduttua. Oliko tämä osoitus koiran kiintymyksestä? Mennä paniikkiin heti kun omistaja jättää sen? Ei, ei todellakaan. Koira oli vain vieraassa ympäristössä, ja edellisen omistajansa yhtäkkisen katoamisen johdosta pelkäsi jälleen tämän uuden ihmisen tekevän katoamistemput. Oikeassa kiintymyksessä on joukossa kunnon annos luottamusta. Bono ei enää hätäänny kun jätän sen yksin, kokemuksesta se tietää nyt minun vielä palaavan.
Muistan joskus joulun aikaan puhuneeni Facebookissa nettikaverin kanssa kuinka pystyin vasta tuohon aikaan sanomaan koiran olevan oikeasti jollain tapaa kiintynyt minuun. Samalla kuitenkin ikuisena realistina/skeptikkona sanoin, että varmasti tulevaisuudessa katsoisin takaisinpäin tähän väittämään ja naureskelisin sille. Nytkin kun katson taaksepäin tuohon joulun tienoille koira on selkeästi jälleen paljon kiintyneempi kuin tuolloin.
Kiintymystä on mahdotonta mitata. Mutta jos sitä voisi mitata en mittaisi sitä koirilla sillä kuinka tottelevainen koira on. Moni koira tottelee ventovieraankin käskyjä. No, enpä sitä ihmissuhteessakaan mittaisi tottelulla, sittenhän monen vaimonhakkaajan ja hänen marttansa suhdefarssit olisivat sitä true lovea. Luottamus ja läheisyydenhaku voisivat olla niitä epämääräisiä mittareita.
Luottamus. Alussa Bono sai psykoosit kun toinen koira oli monen kymmenen metrin päässäkin. Psykoosilla tarkoitan täydellistä sokeutumista kaikelle muulle ja vuoron perään innokasta vinkunaa ja karkoittavaa vartiohaukkua. Eilen pyysin kaveria hyvin käyttäytyvien kolmen koiransa kanssa harjoituskavereiksi ja varmaankin tunnin ajan tehtiin Bonon kanssa rauhassa omia pikkujuttuja vieraiden koirien lähellä. Paikkana toimi Bonon oma reviiri, valitsin sen, koska Bono on jo sen verran rauhoittunut muista koirista, että halusin lisätä haastetta. Ihan lopussa kaveri antoi koiriensa juoksennella vapaana ja ei huomannut yhden niistä tulleen noin metrin päähän Bonosta. Bono oli hyvin jännittynyt ja koetti vetää hihnassa vierasta koiraa kohti, mutta ei missään vaiheessa räjähtänyt rähjäämään. Tilanne oli sille hyvin jännittävä, mutta ilmeisesti se luotti jo sen verran minuun monen, monen tälläisen harjoittelun jälkeen, ettei antanut itsesuojeluvaistoilleen periksi. Tavallisilla lenkeillä tapahtui hitaasti muutos, välttelevästä koirasta alkoi pikkuhiljaa muuttua kontaktia ottava iloinen otus. Nykyään Bono kävelee lenkeillä iloisesti, vähän väliä katsellen minua silmiin "mitäs nyt tehdään?"-tyyliin.
Läheisyys. Heti ensimmäisenä yönä näytin koiralle nukkumapaikaksi sänkyä. En ole turhasta nillittäjä ja minua ei yhtään kiinnosta vaikka koira toisi sänkyyn punkit ja kurat. Ehkä järjestystä pitää muuttaa jos ja kun koskaan saan husbandon, mutta tällä hetkellä ainakaan ei yhtään haittaa vaikka elukat nukkuvat kanssani. Bono on mukavan kohtelias ja odottaa joka yö minun menevän sänkyyn ensin, se istuu sängyn viereen ja laittaa pään sängylle ja odottaa kunnes olen laittanut peitot paikoilleen, käynyt vessassa, ja sun muuta mitä nyt teenkään. Silloinkin kun olen viimein saanut perseeni hilattua nukkumaan joskus kahden - kolmen aikoihin se monesti jää vielä odottamaan kunnollista lupaa. Ensimmäisinä kuukausina se hyppäsi sängylle ja meni kerälle jalkopäähän nukkumaan pariksi tunniksi, sitten järjestely näytti alkavan ahdistavan sitä ja se meni lattialle nukkumaan loppuyön ajaksi. Kuukausien kuluessa lattia lopetti kutsunsa ja se alkoi nukkua sängyssä koko yön läpi, sitten paikka alkoi siirtyä kaukaisesta jalkopäästä jonnekin sängyn keskiosaan. Nykyään Bono yllättää positiivisesti silloin tällöin änkemällä syliin nukkumaan. Siinä vaan tulee lopulta niin tukalan kuuma ettei se koko yötä kestä. Yleensä se kuitenkin aina menee nukkumaan perse minua kohti, mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota kuinka se aamuisin kääntyikin ympäri makaamaan kasvot minua kohti ja kömpi ihan naamaan kiinni. En osaa sanoa milloin tuo alkoi, mutta se on huomattavasti paljon kivempaa herätä näkemään koiran naama vierellä kuin sen perse.
Varmasti taas puolen vuoden tai vuoden päästä katson takaisin näihin aikoihin ja huomaan suuren eron koiran kiintymyksen määrässä. Ajan myötä kiintymys tulee vain kasvamaan, ellen sitten munaa jotain todella pahasti ja riko orastavaa luottamusta.
No comments:
Post a Comment