Miksi ottaa ulkomainen rescue?

Olen huomannut ihmisten kyselevän tätä, usein arvostelevasti. Miksi ottaa rescuekoira ulkomailta, kun kodittomia koiria on Suomessakin? Eikö kotimaisten koirien pitäisi olla etusijalla? Vastasin juuri oman näkemykseni Facebookissa tälläiseen kysymykseen ja päätin tehdä postauksen siitä tännekin.

En tietenkään voi puhua kaikkien puolesta, mutta itse etsin sopivaa koiraa löytöeläinkotien sivuilta, FB:n kodinvaihtajaryhmistä, Apulasta ja niin edelleen noin puolen vuoden ajan. Ihan helppouden vuoksi olisin suosinut suomalaista koiraa, mutta tuona aikana vastaan tuli vain yksi ilmoitus, joka olisi kiinnostanut. Yli viikon ajan lähettelin ilmoittajalle e-maileja, soittoja ja tekstiviestejä, joihin ei mihinkään tullut koskaan vastausta, joten se siitä sitten. Vaatimukseni koiralle olivat melko tarkat (ikä, rotutyyppi, sukupuoli, luonne, käytösongelmat...), joten mikä tahansa koditon suomalainen ei olisi käynyt. Eikä pitäisikään, koiran pitää sopia omistajalleen, eikä sitä pidä ottaa vain sen takia koska se on koditon ja suomalainen.

Minulta kysyttiin epäillen olinko oikeasti nähnyt vaivaa suomalaisten koirien etsinnässä ja käynyt kiertämässä löytöeläinkoteja. No helvetti, en omista autoa ja vaikka omistaisinkin en lähde matkustamaan ympäri Suomea tarkistamaan jokaista löytöeläinkotia vain sen toivossa, että EHKÄ siellä sattuu sillä hetkellä olemaan kiinnostava koira. Nykyaikana näistä ilmoitetaan netissä, onneksi, joten kirjaimellinen löytöeläintarhojen tarkistelu ei ole pakollista.

Mitä tuon ajan nyt seurasin suomalaista tarjontaa täällä kodinvaihtajat olivat paljolti sakemannimiksejä (olisi ollut ihan hyvä, mutta monella oli liian vaikeita käytösongelmia ja yksi vaatimukseni oli koiran oltava ok kissojen kanssa) taikka sitten metsästyspystykorvamiksejä, jotka ovat minulle ehdoton nou nou. Ilmoituksissa pyörivät paljolti lähinnä samat koirat kuukaudesta toiseen, eikä Suomen kodittomien koirien määrä pyöri näkemäni perusteella todellakaan tuhansissa, kuten keskustelussa minulle väitettiin. Tästä tuskin on tehty mitään kunnon tilastoja, jos on olisi mielenkiintoista nähdä moinen.

Suomalaisia ilmoituksia selaillessa tuntuu kuin joka toinen koira annetaan vain syrjäseudulle landelle, ainoaksi koiraksi/lemmikiksi ylipäänsä ja monen vuoden koirakokemusta omaavalle koirakuiskaajalle. Yksikään noista kriteereistä ei täyty minun kanssa.

Ketään ei pidä syyllistää ottamaan koiraa joka ei hänelle sovi. Jos se oikea löytyy ulkomailta, niin hyvä niin.

Keskikesän onnistumisia ja onnettomuuksia

Remmirähjäys, ah tuo hyvin yleinen koiraongelma, joka myös täältä löytyy. Bono on hirveän paljon edistynyt tässä asiassa ja nyt muutaman päivän sisällä on tapahtunut useampi ylpeyden hetki. Mutta myös yksi erittäin paskanmakuinen kohtaaminen. Edetään aikajärjestyksessä.

Lähelläni on vesipuisto, jonka edessä on suuri aukea parkkipaikkoja varten. 99% ajasta siinä ei ole juuri ketään. Pari päivää sitten kävelimme aukean reunassa kun huomasin lähestyvän perheen, jossa oli isä, äiti, 2 nuorta tytsyä ja yorkshirenterrori pitkässä hihnassa. Ajattelin perheen tajuavan jättää meille hajurakoa. mutta he aikoivatkin ohittaa muutaman metrin päästä vaikka tilaa olisi ollut vaikka kuinka paljon. Pikkutytön pitelemä terrori pitkässä hihnassa arvelutti ERITTÄIN paljon, mutta pysäköin Bonon ja aloin palkata sitä iloisesti. Perhe meni ohi, Saatanalle kiitos terrori meni myös esimerkillisesti ohi, Bono ei kiihtynyt mitenkään ja katsoi heitä rauhallisesti. Perheen mentyä ohi annoin koiralle vapaakäskyn ja se lähti fleksissä (KYLLÄ KÄYTÄN FLEKSIÄ VOI ABUA) hölkkäämään eteenpäin, ei jäänyt kyttäilemään perhettä. Olin erittäin onnellinen.

Eilen kävelytin Bonon edestakas kaupungin toiselle puolelle. Käytän hyväksi aina suuria aukeita, kuten jalkapallokenttiä ja muita vastaavia, jotta voin ottaa muihin tarvittaessa etäisyyttä. Tällä reitillä tälläisiä aukeita ei vaan juuri ollut, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin ja Bono oli rento. Viime vuonna kohti kävelevät ihmiset, äänekkäät lapset ja läheltä kiitävät pyöräilijät saivat Bonon hermostuneeksi, mutta nyt suurin osa epäluuloisuudesta vaikuttaa poistuneen. Varmuuden vuoksi palkitsen koiraa melkein jokaisesta näköhavainnosta. Paluumatkalla Bono äkkäsi auton alla olevan kissan ja jumitti siinä usean minuutin. Koira ei onneksi kiihtynyt haukkuasteelle asti ja sain pideltyä sitä helposti. Tapahtumalla oli nolostuttavasti yleisöä, kaksi vanhempaa akkaa istui penkillä ja kuulin kuinka toinen sanoi "se kattoo kissaa." Sain viimein koiran kävelemään normaalisti ja pysähdyin akkojen kohdalla, kun he olivat selkeästi uteliaita. Kerroin koiran olevan vielä koulutuksessa, sen olleen minulla alle vuoden ja että se on entinen katukoira. Bono meni nuuskimaan akkoja luvan saatuaan ja kokemus oli kaikille positiivinen. Minäkin sain egonbuustausta kun naiset kehuivat kuinka hyvä omistaja Bonolla on, kuinka komea se on ja kuinka hyvä koira siitä vielä tulee.

Mutta sitten. Voi helvetin perkele. Tänä yönä kun tätä kirjoitan kävi se pakollinen paska mäihä, edellisestä onkin jo aikaa. Vein koiraa viimeiselle yökusetukselle, kun huomasin edellä olevalla kävelytiellä keski-ikäisen akan kahden keskikokoisen puudelin kanssa. Toinen oli hihnassa ja toinen vapaana. En pystynyt kiertää heitä ja ainut vaihtoehto oli pysähtyä ja antaa heidän jatkaa matkaa turvallisesti parinkytä metrin päässä. Palkkasin Bonoa ja kaikki olisi mennyt hyvin, mutta akan koirat alkoivat räkyttää ja yksi sinkoili hihnan päässä ja toinen juoksi rinkulaa omistajan ympärillä vapaana. Onneksi ei sentään tullut meidän luo, siinä olisi mennyt henki. Akka tajusi laittaa vapaana olevan hihnaan, mutta jäi jumittamaan paikalleen ja kysyi saisiko tulla tutustumaan meihin. Huusin "ÄLÄ TUU" tai jotain lyhyttä sen suuntaista. Sitten keskityin vain Bonoon, joka oli erittäin provosoitunut räkyttävistä koirista, jotka olivat melkein sen kotipihalla. Oli hirveä työ pitää tappomeiningillä huutava ja hyökkivä koira paikallaan, mutta sain Bonon istumaan ja rauhoittumaan. Se söi kädestä ja jopa maasta, mutta sitten alkoi taas hermostua ja katsoin mitä akka vielä sekoilee. Kauhukseni ämmä oli nyt vain muutaman metrin päässä, tulossa meitä kohti kahden yhä räkyttävän koiran kanssa! Huusin "Älä jumalauta tule tänne!", jolloin akan naama valahti kalpeaksi ja hän kääntyi kiukkuisesti pois raahaten puudeleitaan.

Lähdin toiseen suuntaan Bonon kanssa. Bono kävi hyvin kuumana, mutta se yhä suostui syömään palkkaa ja kuunteli käskyjäni. Kävelimme viereisen koulun viertä ja tietenkin nurkan takana istui kännissä oleva äijä lunnikoiran kanssa. Koira alkoi murista ja haukkua, eikä äijää näyttänyt kiinnostavan yhtään tilanne. Bono ei yllättäen provosoitunutkaan tästä, se kyllä kyttäsi lunnikoiraa, mutta sain sen huomion ja käskin sen hypätä pyörätelineen yli. Luikimme turvaan jalkapallokentälle (aukeat paikat!), jossa sain rauhoitettua adrenaliinirakin ja kyttäsin koska puudelit menisivät takaisin taloonsa.

Raivostuttaa hirveästi noin tollo ämmä! Koirassani ei ollut mitään kutsuvaa ja ystävällistä! Silti hän on tulossa tyrkyttämään rakkejaan sille yöpalaksi. Mitä jos en olisikaan kääntynyt katsomaan mitä hän oli tekemässä? Puudelit olisivat tulleet iholle asti ja siinä olisikin ollut tragedian ainekset koossa. En voi ymmärtää mitä hänen päässään liikkui. Toivottavasti tämä ei hirveästi taannuta Bonon käytöstä. Raskas huokaus tähän väliin.

Jossittelua

Jossittelen paljon. Se on tapa, josta yritän päästä pois. Mietin jos olisin tehnyt joskus toisin, tai jos joku olisi tehnyt minulle toisin, millaista elämä olisi nyt.

Olen monesti katkera kun en saanut lapsuudessani ja teininä paljon kaipaamaani koiraa. Olen yhä siitä katkera, vaikka olenkin saanut koiran viimein hankittua. Mutta kuinka pitkällä voisinkaan olla koirien kanssa jos olisin saanut aloittaa harrastuksen paljon nuorempana? Olisin varmasti ehtinyt jo hankkia useamman koiran, päästä kunnolla sisälle harrastusmaailmaan, kokea paljon ja oppia paljon. Sain koiran vasta 24-vuotiaana, siinä on ollut paljon menetettyä aikaa. Olisiko nuoruuteni ollut vähemmän myrskyinen, jos minulla olisi ollut koira, tuo uskollisin liittolainen ja normaaliin terveeseen päivärytmiin pakottava olento?

Monesti harmittaa kuinka en uskaltanut ottaa heti ensimmäiseksi koiraksi pentua. Kuinka pitkällä voisin olla, jos olisin saanut opettaa koiraa, joka olisi kuin tabula rasa. Sen sijaan, että yritän nyt opettaa aikuista koiraa, jolla on omat lujasti pinttyneet toimintamallinsa.

Ja sitten toki ne kaikki miljoonat jossittelua aiheuttavaa asiaa, mitkä kuuluvat sitten yksityiselämäni puolelle eivätkä koirablogiin.

Jos, jos ja jos. Erilaisten mahdollisuuksien miettiminen on hyödyllistä, niissä vellominen taas ei. Pitää toimia niillä eväillä mitä on tällä hetkellä saatavilla. Toivottavasti vanhat koirat, me molemmat, voimme oppia uusia temppuja.

Pentuhaavetta ja naurettavaa nirsoutta

Vaikka ensimmäinen koirani on ollut rescue en ole mikään rescueihminen, ja olen päättänyt etten enää ota rescueta tai kodinvaihtajaa. Ei sillä, että koirat olisivat liian vaikeita tai väheksyisin niitä, mutta ihmisiin näissä kuvioissa ei vaan voi kunnolla luottaa. Tarkemmin en julkisesti aio tässä blogissa selventää tätä, mutta olen lukenut liian monta varoittavaa tarinaa kodinvaihtaja-/rescuekoirista, jotta uskaltaisin lähteä siihen rumbaan uudestaan. Oma kokemukseni oli ihan ookoo, mutta noh, en sen perusteellakaan enää haluaisi uusia kokemusta.

Seuraava koirani tulee siis olemaan tarkoituksella kasvatettu pentu, jonka kasvattajaa oikeasti kiinnostaa mitä hänen pennuilleen kuuluu ja aikuisilla koirilla on tehty tarpeelliset terveystarkastukset. Se voi olla roturisteytys, mutta ei mikään suunnittelematon "rakkauslapsi". Käytän sanaa roturisteytys, sillä toisin kuin sekarotuisen kohdalla roturisteytyksessä varmasti tiedetään mitä kaikkea rotua koirassa on mukana ja ne on risteytetty tarkoituksella. Se voi olla myös puhdasrotuinen. Tällä hetkellä mikään Suomessa helposti saatavilla oleva rotu ei vaan herätä suurempaa kiinnostusta. Olen erittäin nirso ja kiinnostukseni voi kaatua niinkin lapselliseen asiaan kuin väärään väritykseen. En myöskään halua koiraa joka on kuin kloonitehtaalla tehty, näyttäen ihan samalta muiden saman rotuisten vierellä. Esimerkiksi rottweiler voisi olla ominaisuuksiltaan kiinnostava, mutta kun niitä laittaa monta riviin niin ei perkele eihän niitä erota toisistaan. Tämän vuoksi uniikin näköinen roturistetys olisi parempi vaihtoehto, MUTTA oikeasti hyviä risteytyskasvattajia Suomessa on hyvin vähän ja sekoituksella kilpaileminen on Suomessa nihkeää.

Mitä sitten olen vailla? Haluan koiran, jolla harrastaa ainakin tokoa, myös taakanveto ja agi kiinnostavat jonkun verran. Koiran ei tarvitse olla luonnonlahjakkuus missään näissä lajeissa, kunhan se jotenkuten soveltuu niihin. Koiralla pitää olla aivoja, keskittymiskykyä, miellyttämisen- ja tekemisenhalua, mutta myös kyky rauhoittua ja se ei saa hyppiä pitkin seiniä jos joka päivä ei tehdä jotain erityistä. Riistaviettiä ei saa olla niin paljoa etteikö vapaana olo onnistuisi luotettavasti. Tervettä vartiointiviettiä saa olla ja kaikista ei ole pakko tykätä, mutta oman perheen jäsenien kesken on pakko tulla toimeen, etenkin kun todennäköisesti kaikki koirani tulevat olemaan uroksia. Ei herkkähaukkuisia rotuja. Mikäli kyseessä on puhdasrotuinen koira rodussa ei saa esiintyä suurissa määrin allergioita, syöpää, epilepsiaa, jne.

Ulkonäköasiat. Ei saa olla pitkää turkkia, mutta ei saa olla karvatonkaan. Karvan kuuluu olla suoraa, keskipitkää tai lyhyttä. En aio olla harjaamassa koiraa kuin ehkä kerran pari viikossa. Muutenkaan pitkät kutrit eivät iske ulkonäöllisesti. Koko keskikokoinen tai suuri, ei kääpiöitä tai megalomaanisia jättejä. Tykkään miehekkäistä adoniskoirista, joilla lihakset erottuvat selvästi, tykkään pitkistä jaloista, mutta kropan pitää kuitenkin olla sopusuhtainen. Sopivasti raskastekoinen saa olla, en kuitenkaan pidä liioitelluista rypyistä ja ällöttävistä kuolaturvista. Värityksissä mustat maskit, valkoinen, merlet (paitsi punainen merle on ihan ok) ja laikukkaat ovat yäk, brindlekin tuppaa näyttämään vain likaiselta, uuh aah-reaktiot aiheuttavat lähinnä vain sudenharmaa/karhunmusta ja se värien ykkönen, diluutiopunainen/suklaa. Silmien kuuluisi olla vaaleat, jotta pupillit selkeästi erottuisivat. En tykkää tummanruskeista nappisilmistä, jotka näyttävät lähinnä kokomustilta palloilta. Antakaa koira hailakan kusenkeltaisilla silmillä niin son hyvä niin.

Lähes kaikki ajokoirarodut, vinttikoirat ja pystykorvarodut voidaan ruksia yli heti alussa. Rotuja, joita en puhtaasti asennevamman takia halua ottaa ovat muun muassa malinois, englanninbullterrieri, valkoinenpaimenkoira, bokseri, amerikanbulldoggi ja bordercollie.

Mitkä rodut sitten kummittelevat mielessä? Monen monta vuotta olen haikaillut punaisen pitbullterrierin perään, mutta Suomessa rodun tilanne on heikko, täältä löytää lähinnä epämääräisiä sekoituksia ja verilinjoja, joihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Semmoinen pitäisi tuoda ulkomailta, mikä olisi kallista ja hankalaa, ja ylipäänsä uskoisin tuon rodun siirtämisen tulevaisuuteen olevan vielä viisas siirto. Amstaffia harkitsin vuosia sitten, mutta erittäin harva näkemäni on miellyttänyt silmää. Amerikanbulli olisi tämän tyyppisissä koirissa luonteeltaan helpoin vaihtoehto, josta voisi sitten jatkaa haastavampiin rotuihin, mutta jälleen se pitäisi tuoda ulkomailta ja hyvärakenteisia koiria jalostavia kenneleitä on haastava löytää. Näiden terveystilanteesta ei myöskään ole paljoa julkista tietoa. Staffi olisi jo liian pieni kääpiö ja niillä tuppaa nykyään olemaan ihme sammakkonaamoja. Dobermannit ovat erittäin kiinnostavia, tietty punaisena versiona. Näiden terveystilanne on kuitenkin heikkoa, on syöpää ja sydänvikaa. Ominaisuuksiltaan se olisi minulle erittäin sopiva, mutta hitto kun en tiedä uskaltaako moista ottaa jos se kuolee käsiin. Punainen kelpie on cool tapaus, mutta niin pieni. Bonokin tuntuu monesti pieneltä kääpiöltä. Perinteinen kiinalaistyylinen shar pei on myös korkealla haavelistallani, mutta niidenkin saatavuus on kehnoa.

Roturisteytyksissä Noyal Teamin koirat kiinnostavat paljon. Puhtaista huskyistä en välitä, mutta risteytyksissä käytetty lyhytkarvainen collie toisi mukaan aivoja. Puhtaana collie taas ei olisi tarpeeksi äijämäinen. Uuden koiran hankinta ei ole vielä vuoteen pariin ajankohtaista, joten en ole ottanut Noyaliin yhteyttä ja kiinnostukseni taso voi romahtaa riippuen mitä he tulevat tulevaisuudessa käyttämään risteytyksissä. Jossain välissä heillä oli jalostusoikeus valkoiseenpaimenkoiraan, joka olisi suuri turn off. Toisen tietämäni asiantuntevan suomalaisen risteytyskasvattajan, Paimenlauman koirat ovat varmasti miellyttäviä ja ahkeria, mutta makuuni liian pitkäturkkisia, pieniä ja feminiinisiä. Koirasusihaaveet jätän suosiolla aikaan, jolloin omistan oman pihan ja tarhaukset. Tällä hetkellä todennäköisimmältä valinnalta vaikuttavat Noyalin koirat, riippuen kuitenkin mitä muita rotuja he aikovat lisätä joukkoon.

Jaa-a, vaikeaa kun mikään ei kelpaa ja kaikki on perseestä. Mitään sanomaani ei kannata ottaa absoluuttisena totuutena, puhetyylini vain on provosoivaa ja muutan mielipidettäni jos saan kuulla hyviä perusteluita. Ulkonäköseikoissa voin joustaa jos koira on muuten erittäin kiinnostava, mutta kloonikoiraa en tahdo. Jatkan mietiskelyä.

Eristäminen

Muutama vuosi sitten edellisessä työpaikassani oli mies, jota voidaan kutsua tässä kirjoituksessa nimellä X, jonka kanssa puhuin monesti koirista. Hänellä oli saksanpaimenkoira ja ilmeisesti hän oli omistanut niitä useampia elämänsä varrella. Hän puhui itsevarmuudella ja sain kuvan hänen olevan melkoinen mestarikouluttaja ja koiramies henkeen ja vereen. Itselläni ei tuolloin ollut vielä koiraa ja näytin puhelimesta kuvaa unelmakoirastani, punaisesta pitbullterrieristä. Hänenkin mielestä se oli komea, joskin hän luuli sitä Cao Fila de Sao Migueliksi, todennäköisesti koska niistä oli ollut juttua Koiramme -lehdessä.

X järjesti pienet grilli-istujaiset kotonaan ja menin sinne parin muun työkaverin kanssa. Totta kai halusin nähdä koirankin, mutta pettymys oli karvas kun saavuin perille. Koiraa en nähnyt edes vilaukselta, sillä koko illan se oli lukittuna pimeään kellariin (yritin edes ikkunasta nähdä sisälle), sillä se olisi muutoin hyökännyt vieraiden kimppuun. Ja oli siinä vähintään kerran onnistunutkin, kertoi toinen työkaverini, jonka reiteen koira oli jollain edellisellä vierailulla käynyt kiinni kuin hyena. Olin hyvin surullinen tuon koiran puolesta ja illan edetessä marinoiduin perusteellisesti viinassa ja lopulta nyyhkinkin koiran takia.

Tuon jälkeen en juurikaan rupatellut X:n kanssa töissä. Olin niin pettynyt millainen hänen antama mielikuvansa oli verrattuna todellisuuteen. Toinen työkaverini, jota koira oli purrut, sanoi X:n koulutuksen olevan sitä, että X juottaa itsensä känniin ja sitten menee kellariin "kouluttamaan" koiraa. Toisin sanoen koiraa turpaan ja sitten odotetaan sen maagisesti oppivan käytöstavoille. Jälkikäteen kun olin jo lähtenyt tuolta työpaikalta kuulin X:n käyneen humalassa työkkärissä koira mukanaan ja totta kai koira oli purrut työkkäritanttaa. Ties mikä järki tuossakin nyt oli, kun koiran aggressio-ongelma oli selkeästi tiedossa. Seuraavana kesänä näin miehen taluttavan kaupungilla mustaa sakemannipentua. Varmaankin edellinen lopetettiin. Toivottavasti samanlaista kohtaloa ei ole luvassa tälle uudelle.

Minä ymmärrän miten haastavaa on elää koiran kanssa, joka on aggressiivinen toisille koirille ja jopa ihmisille. Tajuan miten houkuttelevaa on vain pitää koiraa eristyksissä sisätiloissa ja omalla pihalla (jos sellaista on), ja sitten yön hämärässä viedä koiraa lenkille toivoen ettei törmäisi kehenkään. On paljon helpompaa luovuttaa kuin sitoutua monta vuottakin kestävään koulutukseen, johon vaaditaan aikaa, kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Kun lisätään tuohon mukaan välillä holtiton viinankäyttö saadaan heti kunnolla heikennettyä kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Tarvitaan myös tietotaitoa, joka valitettavasti monella tuntuu olevan luokkaa "koiraa turpaan kunnes se tottelee". Etenkin tämän esimerkin kaltaiselle noin viisikymppiselle äijälle on vaikeaa hankkia ulkopuolista apua ja myöntää omien koulutustapojen olevan toimimattomia, etenkin jos ne ovat ennen joten kuten toimineet. Hän oli selkeästi hyvin ylpeä puhuessaan koirastaan kun en vielä ollut nähnyt sitä, hänen ylpeydelleen olisi ollut aivan liian iso kolahdus hankkia apua muualta.

En osaa kuvitellakaan kuinka köyhää tuon koiran elämä on ollut (puhun menneessä aikamuodossa, sillä TOIVON koiran olevan nyt lopetettu ettei sen tarvitsisi jatkaa eristettyä elämäänsä). Ja miten stressaavaa, jos kuka tahansa lähelle tuleva on vihollinen. Ei saksanpaimenkoiran pääkopalle riitä vain hätäinen lenkki naapurustossa ja sitten takaisin kodin turvaan. Tämänkaltainen eristäminen ei ratkaise mitään, ajan kuluessa se vain pahentaa tilannetta kun koira ei mitenkään pääse oppimaan mikä on normaalia arkea ja mikä oikeasti uhkaava tilanne.

Olen parin vuoden sisällä huomannut paljon viittauksia ns. jääkausimenetelmään. Jääkaudessa ongelmallista koiraa ei huomioida ollenkaan, pakolliset ruokinnat ja kusipaskalenkit kyllä tehdään, mutta muutoin koiralle pidetään mykkäkoulua. Tarkemmin voi lukea muun muassa täältä. Hämmennyin heti ensimmäisen kerran kuullessani jääkaudesta, koska menetelmä kuulostaa niin epäloogiselta ja haitalliselta. Varmasti joillekin koirille tämä on voinut toimia, mutta en kyllä itse suosittelisi tälläistä kenellekään edes vihoviimeiseksi keinoksi. Miksi koira hakisi hyväksyntää sellaiselta ihmiseltä, joka ei siitä selvästi ole kiinnostunut ja ei siitä välitä? Jos joku on kylmä minua kohtaan on luontaisin reaktioni olla kylmä takaisin. Miksi koira luottaisi henkilöön, joka voi yhtäkkiä kohdella sitä kuin arvotonta roskaa? Jääkauden aikana ei koiran kanssa saa leikkiä ja harrastukset pitää laittaa tauolle. Mitä koira sitten tekee aktivoidakseen itseään tuona parin viikon aikana? Eiköhän käytösongelmat vain pahene ja mukaan voi tulla kourallinen uusia ongelmia, kun koira turhautuneena jyrsii sisustukset paskaksi ja huomaa tyhjän haukkumisen olevan ihan kivaa. Ja miten koira voi oppia uusia käytösmalleja jääkauden aikana, jos sitä ei opasteta ja rohkaista tekemään jotain muuta huonon käytöksen sijaan? Etenkin ilman kouluttajan apua tälläisestä menetelmästä tuskin on mitään muuta kuin suunnatonta haittaa.

Älä anna koiralleni herkkuja, kiitos

Bono on läski. Ei yhtä läski kuin talvella, mutta yhä liikaa löysyyttä löytyy ja minä kun haaveilen patsasmaisesta adoniskoirasta en voi olla kuin tyytymätön nykyiseen ulkomuotoon. Ihan oma vika suurimmaksi osaksi. Talvella jään takia en enää juoksuttanut koiraa pyörällä ja yäkön kylmän takia lenkkienkin pituudet pienenivät. Ei oikeastaan tehty mitään. Ruokaa se on aina saanut maltillisesti, selkeästi paljon alle yleisten suositusten tuon kokoiselle koiralle. Mutta kun on leikattu uros, niin tuntuu kuin pitäisi ruokaa antaa pipetillä jottei lihoisi. Nykyistä ruoka-annosta en voisi yhtään pienentää.

Siksi onkin niin hemmetin turhauttavaa aina kun Bono varastaa ruokaa tai sitten joku antaa sille ruokaa. Kävin eilen faijalla ja taas raivostutti kun se idiootti syötti ties kuinka monta lihapullaa kielloistani huolimatta. Kun se lihapullasta saatu ilo kestää koiralla vaan sekunnin, mutta läski pitää pintansa ikuisuuksiin asti. Ja aina samat vastaväitteet. "Ei se ole lihava, se on ROTEVA!" Kyllä, rakenteeltaan se on roteva, mutta se on myös lihava. Hänelle olen vain turhasta nipottaja, mutta hän ei näe sitä vaivaa mitä laitan koiran laihduttamiseen joka päivä. Ei myöskään auta, että hänellä on joku ihme kuva Bonon olevan osaksi rottweiler tai mastiffi, ja noita rotuja hän on tottunut näkemään vain ylipainoisina. Kenties on, kenties ei, mutta ei sillä rodulla ole väliä jos on silmät päässä ja näkee löysyyden määrän. Jos ruokkisin ja liikuttaisin koiraa samalla tavalla kuin hän on tottunut lähipiirinsä leikkaamattomia koiria katsoessa (hänellä ei ole koskaan ollut omaa koiraa) Bono paisuisi oitis tynnyriksi. Bonolle ei vaan riitä pelkkä kävelylenkki. Henkisesti ehkä, jolloin tuloksena olisi mieleltään passivoitunut koira, mutta ei todellakaan fyysisesti riittäisi ylläpitämään hoikkuutta ja lihaskuntoa. Havahduin laihdutusprojektiin joskus joulun tienoilla ja sen jälkeen koiralla on ollut vähintään 1 tunti raskasta liikuntaa päivässä, repun kantoa, pyöräilyä tai uimista, sekä sen lisäksi sitten enemmän rennompaa kävelyä. Kävelylenkilläkin tosin ei koskaan vain kävellä, vaan leikitään kepeillä ja kiipeillään. Läski lähtee hyvin, hyvin hitaasti, enkä todellakaan jaksa katsella toisten ihmisten aiheuttamia tahallisia sabotaatioita yrityksilleni.

Äidilläni on kissoja ja hän ei ymmärrä koirista tuon taivaallista, joten en sinne voi koiraa jättää hoitoon jos hoidon tarvetta on. Faijani on oikeastaan ainut vaihtoehto, mutta voi jumalauta kun sinne ei saisi edes viedä koiran omaa ruokaa mukaan kun ylisyönti on taattu. Kerrankin kun tulin koiraa hakemaan koiran kupissa oli valehtelematta 4-5 fileepihviä, joita koira vain nirppi epäkiinnostuneesti. Kuka tietääkään kuinka paljon sille oli syötetty kun eivät pihvit kiinnostaneet. Eräällä toisella kerralla annoin pussin napuja mukaan, koira tuli takaisin nappulat syömättä kun oli koko päivän annettu vain grillimakkaraa. Ei voi muuta kuin hakata päätä seinään.

Toinen syy miksi herkkujen antaminen ärsyttää on se, että joka kerta kun joku antaa Bonolle herkkuja se ottaa pois tehoa minun antamilta koulutusherkuilta. Miksi ne kiinnostaisivat, jos herkkuja saa muualta tekemättä mitään? Jälleen kerran faijani ei tunnu ymmärtävän Bonolla olevan käytösongelmia, sillä hän on tottunut uroskoirien olevan parantumattomia remmirähjiä, hihnassa kiskovia, tyhjää räkyttäviä ja oikeastaan yhtään mitään osaamattomia. Riittää vissiin vaan, että koira on olemassa siinä vieressä ja sen voi jotenkuten pitää aisoissa vielä (miehenä tämä on helppoa). Minua vaan ei kiinnosta katsella tuollaista koiraa, joten yritän kouluttaa tapoja pois. Ja tähän tarvitaan lahjontaa. Vaikka Bonon aamulla saatu pääruoka onkin pieni, ei sille tule kalvavaa nälkää koska se saa vatsaansa vähän väliä koulutuspalkkaa pitkin päivää. Ja kyllä se herkkujakin saa. Joka kerta kun jätän sen yksin se saa jotain pitkäkestoista järsittävää.

Älä ole idiootti. Pyydä lupaa koiran ruokkimiseen, ja jos sellaista ei tipu niin älä länkytä vastaan ja syötä koiraa salaa.

Kiintymystä ei voi kiirehtiä

Koiran käytösongelmien ratkaisuun on olemassa monia oikoteitä. Haukuntaan on sitruunapantaa, vetämiseen vedonestovaljasta, vähän kaikkeen sähköpantaa. Näillä ongelma saadaan monesti kuriin heti, vaikka itse syy ongelmaan ei katoaisikaan ja ilman välinettä koira palaisi takaisin vanhaan käytökseen (älkää käsittäkö väärin, en suoraan tuomitse ketään tälläisten välineiden käyttäjää, jokaista työkalua voi käyttää oikein). Kiintymiseen, tai leimaantumiseen, sen sijaan ei ole myytävissä poppaskonstia. Prosessia ei voi nopeuttaa, pikemminkin sen kiirehtiminen saa kohteen vain enemmän varuilleen. Tyrkytetty rakkaus ei toimi. Kiintyminen vaatii hirveästi aikaa, positiivisia kokemuksia ja yhdessä selvittyjä vaikeita tilanteita.

Sekä ihminen että koira muuttuvat nuoruuden jälkeen sulkeutuneemmiksi, jotkut enemmän, toiset vähemmän. Uusia ystäviä on hankalempi saada kuin hölmössä vaavivaiheessa, ja toisaalta vieraiden seura ei yksinkertaisesti kiinnosta enää. Ennen minua Bono oli ollut kotihoidossa venäläisellä naisella, joka selvästi välitti koirasta suuresti ja piti minuun asiallisesti yhteyttä vähän aikaa Facebookissa koiran haun jälkeen - pahasta kielimuurista huolimatta. En osaa sanoa kauanko Bono oli hänellä ollut, ainakin vuoden. Bono on taustaltaan katukoira, mutta sillä oli jo koti ennen minua. Se vain itse ei tiennyt sen olevan vain väliaikainen. Kukaan ei kysynyt itse koiralta missä se olisi halunnut asua, jos olisi kysytty se olisi aivan varmasti halunnut jäädä tuon naisen luo. Mutta koiralla ei ole valinnanvaraa ja äänestysoikeutta näissä asioissa, joten se tuotiin Venäjän rajalle, josta minä kaappasin sen kuin mikäkin kidnappaaja. Dognappaaja.

Minulla ei ollut mitään vaaleanpunaisia kuvitelmia koiran olevan minulle kiitollinen koska olisin "pelastanut" sen. Oikeastihan joku muu oli sen kadulta noukkinut, tarhalla sitä ruokkinut, sitten ottanut omaan kotiinsa ja etsinyt sille lopullista kotia. Minä vain tilasin sen netistä kuin takin H&M:n katalogista.

Kaappauksen jälkeen saatoin vain odottaa tukholmasyndrooman alkavan vaikuttaa. Koiralla ei ollut mitään syytä pitää minusta. Bono pelkää autolla matkustamista ja hakureissua ennen se oli kuulemma ollut autossa peräti kolme kertaa yhteensä. Ensikosketus minuun olikin yli kuuden tunnin automatka (ja sitä ennen koira oli tuotu rajalle, joten yhteensä matkustusta oli ollut vielä enemmän). Äärimmäisen stressaava tilanne vieraiden ihmisten kanssa pienessä lukitussa tilassa. Matka meni kuitenkin hyvin, mutta vaikka ribalia tai oksennusta ei lentänyt en lukisi sitä positiiviseksi kokemukseksi. Viimein kotona koira oli niin rättiväsynyt, ettei se kiinnittänyt kissoihini mitään huomiota ja näyttäessäni sille sänkyä (kyllä, eläimeni nukkuvat sängyllä, apua) se sammui sinne heti.

Seuraavien päivien, viikkojen, kuukausien ajan en erityisemmin yrittänyt väkisin tehdä koiraan tuttavuutta. Lenkeillä se meni omia menojaan ottamatta kontaktia. Jos se teki jotain typerää tietenkin korjasin sitä ja joka päivä opetin sille jotain, mutta en mennyt väkisin silittelemään sitä enkä leperrellyt tyhjää. Etenin koiran omilla ehdoilla, se tulisi minun luo kun olisi valmis siihen ja kun tajuaisi, ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan ollut (reilukerho). Vaikkei se tehnyt mitään teatraalista surutyötä oli sillä varmasti ikävä entistä kotiaan.

Ensimmäisinä kuukausina Bonoa ei juuri voinut jättää asuntoon yksin muuta kuin pikaisiksi roskanvientireissuiksi, jos edes niiden ajaksi. Paniikkinen haukku alkoi monesti heti oven sulkeuduttua. Oliko tämä osoitus koiran kiintymyksestä? Mennä paniikkiin heti kun omistaja jättää sen? Ei, ei todellakaan. Koira oli vain vieraassa ympäristössä, ja edellisen omistajansa yhtäkkisen katoamisen johdosta pelkäsi jälleen tämän uuden ihmisen tekevän katoamistemput. Oikeassa kiintymyksessä on joukossa kunnon annos luottamusta. Bono ei enää hätäänny kun jätän sen yksin, kokemuksesta se tietää nyt minun vielä palaavan.

Muistan joskus joulun aikaan puhuneeni Facebookissa nettikaverin kanssa kuinka pystyin vasta tuohon aikaan sanomaan koiran olevan oikeasti jollain tapaa kiintynyt minuun. Samalla kuitenkin ikuisena realistina/skeptikkona sanoin, että varmasti tulevaisuudessa katsoisin takaisinpäin tähän väittämään ja naureskelisin sille. Nytkin kun katson taaksepäin tuohon joulun tienoille koira on selkeästi jälleen paljon kiintyneempi kuin tuolloin.

Kiintymystä on mahdotonta mitata. Mutta jos sitä voisi mitata en mittaisi sitä koirilla sillä kuinka tottelevainen koira on. Moni koira tottelee ventovieraankin käskyjä. No, enpä sitä ihmissuhteessakaan mittaisi tottelulla, sittenhän monen vaimonhakkaajan ja hänen marttansa suhdefarssit olisivat sitä true lovea. Luottamus ja läheisyydenhaku voisivat olla niitä epämääräisiä mittareita.

Luottamus. Alussa Bono sai psykoosit kun toinen koira oli monen kymmenen metrin päässäkin. Psykoosilla tarkoitan täydellistä sokeutumista kaikelle muulle ja vuoron perään innokasta vinkunaa ja karkoittavaa vartiohaukkua. Eilen pyysin kaveria hyvin käyttäytyvien kolmen koiransa kanssa harjoituskavereiksi ja varmaankin tunnin ajan tehtiin Bonon kanssa rauhassa omia pikkujuttuja vieraiden koirien lähellä. Paikkana toimi Bonon oma reviiri, valitsin sen, koska Bono on jo sen verran rauhoittunut muista koirista, että halusin lisätä haastetta. Ihan lopussa kaveri antoi koiriensa juoksennella vapaana ja ei huomannut yhden niistä tulleen noin metrin päähän Bonosta. Bono oli hyvin jännittynyt ja koetti vetää hihnassa vierasta koiraa kohti, mutta ei missään vaiheessa räjähtänyt rähjäämään. Tilanne oli sille hyvin jännittävä, mutta ilmeisesti se luotti jo sen verran minuun monen, monen tälläisen harjoittelun jälkeen, ettei antanut itsesuojeluvaistoilleen periksi. Tavallisilla lenkeillä tapahtui hitaasti muutos, välttelevästä koirasta alkoi pikkuhiljaa muuttua kontaktia ottava iloinen otus. Nykyään Bono kävelee lenkeillä iloisesti, vähän väliä katsellen minua silmiin "mitäs nyt tehdään?"-tyyliin.

Läheisyys. Heti ensimmäisenä yönä näytin koiralle nukkumapaikaksi sänkyä. En ole turhasta nillittäjä ja minua ei yhtään kiinnosta vaikka koira toisi sänkyyn punkit ja kurat. Ehkä järjestystä pitää muuttaa jos ja kun koskaan saan husbandon, mutta tällä hetkellä ainakaan ei yhtään haittaa vaikka elukat nukkuvat kanssani. Bono on mukavan kohtelias ja odottaa joka yö minun menevän sänkyyn ensin, se istuu sängyn viereen ja laittaa pään sängylle ja odottaa kunnes olen laittanut peitot paikoilleen, käynyt vessassa, ja sun muuta mitä nyt teenkään. Silloinkin kun olen viimein saanut perseeni hilattua nukkumaan joskus kahden - kolmen aikoihin se monesti jää vielä odottamaan kunnollista lupaa. Ensimmäisinä kuukausina se hyppäsi sängylle ja meni kerälle jalkopäähän nukkumaan pariksi tunniksi, sitten järjestely näytti alkavan ahdistavan sitä ja se meni lattialle nukkumaan loppuyön ajaksi. Kuukausien kuluessa lattia lopetti kutsunsa ja se alkoi nukkua sängyssä koko yön läpi, sitten paikka alkoi siirtyä kaukaisesta jalkopäästä jonnekin sängyn keskiosaan. Nykyään Bono yllättää positiivisesti silloin tällöin änkemällä syliin nukkumaan. Siinä vaan tulee lopulta niin tukalan kuuma ettei se koko yötä kestä. Yleensä se kuitenkin aina menee nukkumaan perse minua kohti, mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota kuinka se aamuisin kääntyikin ympäri makaamaan kasvot minua kohti ja kömpi ihan naamaan kiinni. En osaa sanoa milloin tuo alkoi, mutta se on huomattavasti paljon kivempaa herätä näkemään koiran naama vierellä kuin sen perse.

Varmasti taas puolen vuoden tai vuoden päästä katson takaisin näihin aikoihin ja huomaan suuren eron koiran kiintymyksen määrässä. Ajan myötä kiintymys tulee vain kasvamaan, ellen sitten munaa jotain todella pahasti ja riko orastavaa luottamusta.

Minusta on tullut koiraihminen

Olen aina pitänyt koirista, liikaakin ehkä, mutta minulla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta omistaa sellaista. Sen sijaan katkerana olen tyytynyt kissoihin usean vuoden ajan, ja vaikka pidänkin kissoista eivät ne ole sama asia kuin koira. Bonon hankin viime kesänä, tuolloin se oli 3v. Se oli poistotuote alennuslaarista, eli siis katukoira Venäjältä. Sekin edullisimmasta rescuejärjestöstä. Myönnän heti hinnalla olleen olennainen osa, mutta en olisi ottanut koiraa ellei sen kuvaus olisi sopinut minulle ja sopivaa koiraa tuli etsittyä netistä yli puoli vuotta. Halusin aikuisen koiran koska olin epävarma kyvyistäni kouluttaa pentu alusta asti. Etenkin sisäsiisteyden opetus mietitytti, sillä asun kolmannessa kerroksessa.

Olen elänyt Bonon kanssa nyt noin kymmenen kuukautta ja täytyy sanoa, että pentu olisi ollut helpompi vaihtoehto. Bono ei ole mikään helppo koira, se on epävarma ja välillä vaikea motivoida. Leluista se ei ole juuri kiinnostunut, uudesta lelusta se saattaa olla päivän tai pari ihan villinä ja sitten kiinnostus loppuu kuin seinään. Vartiovietti sillä on voimakas. Tänne tullessaan se veti ja poukkoili sinne tänne hihnassa, yli-innokkaasti yritti päästä muiden ihmisten ja koirien luo, ei pystynyt keskittymään yhtään mihinkään jos toinen koira oli 30+ metrinkin päässä. Innokkuus muuttui remmirähinäksi kun toinen koira kävi Bonon kimppuun. Saalisvietti oli kova ja useamman kerran se veti minut puskaan ulkona kissan perässä. Koirakoulun alussa sen piti olla nurkan takana, koska muutoin se ei syönyt makupaloja jos näki muita koiria. Jonkin asteinen rähinä tapahtui melkein joka päivä ulkoillessa, vieraille koirille tai ihmisille. Hirveän monia noloja tilanteita tapahtui ja alussa kului kaulapanta rikki lähes joka kuukausi.

Halusin ensimmäisen koirani olevan harjoituskappale, siinä Bono on ollut onnistunut hankinta. Moni muu olisi varmasti luovuttanut sen kanssa ja lähettänyt sen takaisin tai laittanut kiertoon. Teki minullakin välillä mieli ja harkinnassa olivat välillä kuristuspanta, prongit, kuonopannat ja vedonestovaljaat, niihin en kuitenkaan turvautunut. Bono on erittäin fiksu opetettava. Se on jo useamman kuukauden ollut erittäin miellyttävä lenkitettävä, välillä mietin yrittääkö se jotenkin kusettaa kun käyttäytyy niin hienosti. Hihnassa vedetään vaan jos lähellä on jotain supermielenkiintoista, mutta silloinkin koira on yleensä hallittavissa. Huonona omistajana (sarkasmi) opetin sen lopulta fleksillä olemaan kiskomatta. Toimii hyvin nyt tavallisella hihnallakin. Erittäin hyvä työkalu tuo paljon parjattu fleksi, jos sitä osaa käyttää asiallisesti. Muiden koirien ohitus läheltä ei vielä onnistu, tai en ole edes kokeillut, koska en usko Bonon olevan siihen valmis ja yksikin rähinä saattaisi palauttaa koiran vanhoille tavoille. Mutta se pystyy nykyään olemaan rauhallisesti vaikka viidenkin metrin päässä toisesta koirasta, kunhan tuo etäisyys on saavutettu rauhallisesti ja toinen koira ei tule suoraa päin.

Se on kuin eri koira nyt, ja paranee tasaista vauhtia koko ajan. Riistan perään ryntääminenkin on saatu melkolailla kuriin. Pari päivää sitten katselimme rauhallisesti metrin päässä pesivää pullapersesorsaa (sorsan oma vika kun on tehnyt pesän tien viereen), toisaalta eilen yöllä koira aivan hullaantui kaukana näkyvästä meriharakasta ja ei meinannut pystyä keskittymään mihinkään muuhun. Juuri meriharakkaa ennen se ei ollut välittänyt maassa olevasta lokkiparvesta tuon taivaallista, joten saattaa olla, että se pitää koulia jokaista eri saaliseläintä varten erikseen.

Tänään pysähdyin hetkeksi miettimään kuinka paljon nautinkaan koiran omistamisesta ja kuinka se on ottanut vallan elämästäni. Olen aina ollut koirahullu, mutta mistäs sitä olisi tiennyt josko olen ollut vain ihastunut ajatukseen koirasta ja se todellinen arki ei olisikaan niin kivaa. Lukiessani aamulla englanninkielistä koirankoulutusblogia, samalla pilkkoen valmiiksi koulutusnameja ja rappukäytävän melua murisevaa koiraa korjatessani ja kääntäessäni sen mielenkiinnon temppuihin (vaikka se samalla epämääräisesti kurisi ja vilkuili ulko-ovelle epäluuloisesti), huomasin tämän oikeasti olevan minulle "se juttu".  Teen jatkuvasti virheitä ja en todellakaan ole erityisen hyvä kouluttaja, mutta huomaan alitajuisesti treenaavani koiraa jatkuvasti. Lyhyt harjoitus siellä täällä, näennäisesti turhaa temppuilua pitkin päivää, harkitsen valmiiksi mihin koira olisi tässä vaiheessa valmis ja kokeilen sitä hitaasti. Pidän tästä hirveästi. Innostus ei osoita laantumisen merkkejä, pikemminkin mitä pidemmälle Bonon koulinta etenee sitä innokkaammin suhtaudun omistajuuteen.

Samalla huomaan itsessäni ettei pelkkä koiran omistaminen riitä minulle. Haluan osallistua kilpailuihin ja kinkereihin, haluan muiden ihailevan sekä minua että koiraani, ylittää haasteita. Se on täysin itsekästä toki, mutta olen positiivisesti yllättynyt kuinka noin muuten hyvin saamattomana ihmisenä tämä on asia, johon haluan panostaa ja joka saa minut intohimoiseksi. Monesti ärsyttää kuinka en sitten uskaltanut ottaa pentua, ties kuinka pitkällä olisin jo sen kanssa. Etenkin toko kiinnostaisi. Pidän realistisena, että pääsisin Bonon kanssa ehkä vuoden päästä rally-tokoon ja mätsäreihin, mutta noita vaativampiin tuskin koskaan. Parin vuoden päästä on varmasti realistista hankkia viimein se pentukin.

Loppujen lopuksi en kadu Bonon ottamista. Opin sen kanssa todella paljon. Onnistumisista tulevat ylpeyden hetket onnistuvat aina peittämään perseilyistä johtuvat häpeilyt. Jatketaan näin, parahin poistotuotteeni.