Minusta on tullut koiraihminen

Olen aina pitänyt koirista, liikaakin ehkä, mutta minulla ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta omistaa sellaista. Sen sijaan katkerana olen tyytynyt kissoihin usean vuoden ajan, ja vaikka pidänkin kissoista eivät ne ole sama asia kuin koira. Bonon hankin viime kesänä, tuolloin se oli 3v. Se oli poistotuote alennuslaarista, eli siis katukoira Venäjältä. Sekin edullisimmasta rescuejärjestöstä. Myönnän heti hinnalla olleen olennainen osa, mutta en olisi ottanut koiraa ellei sen kuvaus olisi sopinut minulle ja sopivaa koiraa tuli etsittyä netistä yli puoli vuotta. Halusin aikuisen koiran koska olin epävarma kyvyistäni kouluttaa pentu alusta asti. Etenkin sisäsiisteyden opetus mietitytti, sillä asun kolmannessa kerroksessa.

Olen elänyt Bonon kanssa nyt noin kymmenen kuukautta ja täytyy sanoa, että pentu olisi ollut helpompi vaihtoehto. Bono ei ole mikään helppo koira, se on epävarma ja välillä vaikea motivoida. Leluista se ei ole juuri kiinnostunut, uudesta lelusta se saattaa olla päivän tai pari ihan villinä ja sitten kiinnostus loppuu kuin seinään. Vartiovietti sillä on voimakas. Tänne tullessaan se veti ja poukkoili sinne tänne hihnassa, yli-innokkaasti yritti päästä muiden ihmisten ja koirien luo, ei pystynyt keskittymään yhtään mihinkään jos toinen koira oli 30+ metrinkin päässä. Innokkuus muuttui remmirähinäksi kun toinen koira kävi Bonon kimppuun. Saalisvietti oli kova ja useamman kerran se veti minut puskaan ulkona kissan perässä. Koirakoulun alussa sen piti olla nurkan takana, koska muutoin se ei syönyt makupaloja jos näki muita koiria. Jonkin asteinen rähinä tapahtui melkein joka päivä ulkoillessa, vieraille koirille tai ihmisille. Hirveän monia noloja tilanteita tapahtui ja alussa kului kaulapanta rikki lähes joka kuukausi.

Halusin ensimmäisen koirani olevan harjoituskappale, siinä Bono on ollut onnistunut hankinta. Moni muu olisi varmasti luovuttanut sen kanssa ja lähettänyt sen takaisin tai laittanut kiertoon. Teki minullakin välillä mieli ja harkinnassa olivat välillä kuristuspanta, prongit, kuonopannat ja vedonestovaljaat, niihin en kuitenkaan turvautunut. Bono on erittäin fiksu opetettava. Se on jo useamman kuukauden ollut erittäin miellyttävä lenkitettävä, välillä mietin yrittääkö se jotenkin kusettaa kun käyttäytyy niin hienosti. Hihnassa vedetään vaan jos lähellä on jotain supermielenkiintoista, mutta silloinkin koira on yleensä hallittavissa. Huonona omistajana (sarkasmi) opetin sen lopulta fleksillä olemaan kiskomatta. Toimii hyvin nyt tavallisella hihnallakin. Erittäin hyvä työkalu tuo paljon parjattu fleksi, jos sitä osaa käyttää asiallisesti. Muiden koirien ohitus läheltä ei vielä onnistu, tai en ole edes kokeillut, koska en usko Bonon olevan siihen valmis ja yksikin rähinä saattaisi palauttaa koiran vanhoille tavoille. Mutta se pystyy nykyään olemaan rauhallisesti vaikka viidenkin metrin päässä toisesta koirasta, kunhan tuo etäisyys on saavutettu rauhallisesti ja toinen koira ei tule suoraa päin.

Se on kuin eri koira nyt, ja paranee tasaista vauhtia koko ajan. Riistan perään ryntääminenkin on saatu melkolailla kuriin. Pari päivää sitten katselimme rauhallisesti metrin päässä pesivää pullapersesorsaa (sorsan oma vika kun on tehnyt pesän tien viereen), toisaalta eilen yöllä koira aivan hullaantui kaukana näkyvästä meriharakasta ja ei meinannut pystyä keskittymään mihinkään muuhun. Juuri meriharakkaa ennen se ei ollut välittänyt maassa olevasta lokkiparvesta tuon taivaallista, joten saattaa olla, että se pitää koulia jokaista eri saaliseläintä varten erikseen.

Tänään pysähdyin hetkeksi miettimään kuinka paljon nautinkaan koiran omistamisesta ja kuinka se on ottanut vallan elämästäni. Olen aina ollut koirahullu, mutta mistäs sitä olisi tiennyt josko olen ollut vain ihastunut ajatukseen koirasta ja se todellinen arki ei olisikaan niin kivaa. Lukiessani aamulla englanninkielistä koirankoulutusblogia, samalla pilkkoen valmiiksi koulutusnameja ja rappukäytävän melua murisevaa koiraa korjatessani ja kääntäessäni sen mielenkiinnon temppuihin (vaikka se samalla epämääräisesti kurisi ja vilkuili ulko-ovelle epäluuloisesti), huomasin tämän oikeasti olevan minulle "se juttu".  Teen jatkuvasti virheitä ja en todellakaan ole erityisen hyvä kouluttaja, mutta huomaan alitajuisesti treenaavani koiraa jatkuvasti. Lyhyt harjoitus siellä täällä, näennäisesti turhaa temppuilua pitkin päivää, harkitsen valmiiksi mihin koira olisi tässä vaiheessa valmis ja kokeilen sitä hitaasti. Pidän tästä hirveästi. Innostus ei osoita laantumisen merkkejä, pikemminkin mitä pidemmälle Bonon koulinta etenee sitä innokkaammin suhtaudun omistajuuteen.

Samalla huomaan itsessäni ettei pelkkä koiran omistaminen riitä minulle. Haluan osallistua kilpailuihin ja kinkereihin, haluan muiden ihailevan sekä minua että koiraani, ylittää haasteita. Se on täysin itsekästä toki, mutta olen positiivisesti yllättynyt kuinka noin muuten hyvin saamattomana ihmisenä tämä on asia, johon haluan panostaa ja joka saa minut intohimoiseksi. Monesti ärsyttää kuinka en sitten uskaltanut ottaa pentua, ties kuinka pitkällä olisin jo sen kanssa. Etenkin toko kiinnostaisi. Pidän realistisena, että pääsisin Bonon kanssa ehkä vuoden päästä rally-tokoon ja mätsäreihin, mutta noita vaativampiin tuskin koskaan. Parin vuoden päästä on varmasti realistista hankkia viimein se pentukin.

Loppujen lopuksi en kadu Bonon ottamista. Opin sen kanssa todella paljon. Onnistumisista tulevat ylpeyden hetket onnistuvat aina peittämään perseilyistä johtuvat häpeilyt. Jatketaan näin, parahin poistotuotteeni.